Isoja asioita

Tällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa. En tiennyt asiasta, kun aloin tätä blogia kirjoittamaan. Aikamoinen yhteensattuma, sillä tämän teemaviikon tarkoitus on tuoda erilaisia mielenterveyteen liittyviä epäkohtia tunnetuksi. Mielenterveysviikon tavoitteena tänä vuonna on nostaa esille moninaisia haasteita, joita mielenterveysongelmista kärsivät kohtaavat työelämässä. Viikon yhtenä tarkoituksena on myös tuoda esiin tarinoita, ja sitä kautta antaa tilaa inhimillisyydelle.
         
              Me kaikki olemme loppujen lopuksi ihmisiä ja ei ole häpeä uupua, väsyä, masentua.

Sattumaa on myös, se että tämän viikon maanantaina vietettiin lapsen oikeuksien päivää. Tämä päivä koskettaa minua hyvin henkilökohtaisesti. Olen taistellut monta vuotta turhaan nuorimman lapseni oikeuksien puolesta.
Suomen oikeuslaitos puolustaa viimeiseen asti sitä kantaa, että lapsella on oltava isä ja äiti.  Vanhemman oikeudet jyräävät lapsen oikeudet mennen tullen.

Nykyinen aviomieheni on ollut nuorimman lapseni elämässä pian kymmenen vuotta. Hän on lapselle turvallinen isähahmo. Hän on se, joka on elänyt arkea lapsen kanssa. Hän on se, jonka kanssa riidellään ja iloitaan. Hän on se, joka tietää mitä lapselle kuuluu. Tällaisella ihmissuhteella ei ole mitään merkitystä, kun sosiaaliviranomaiset miettivät lapsen etua ja oikeuksia. Eikä siinä kaikki, myöskään lapsen omaa ääntä ja tahtoa ei haluta kuulla. 

Lapsen biologinen isä ei ole koskaan ollut lapselle isä. Yhteishuoltajuudesta huolimatta hän ei ole kiinnostunut lapsesta. Alkoholiongelmasta johtuen erosimme lapsen ollessa kaksivuotias. Hän sai tavata lasta viisivuotiaaksi asti, mutta erään traumaattisen tapaamisen jälkeen tapaamiset loppuivat. Sen jälkeen isä ei ole ollut lapseen yhteydessä. Isällä on vakava alkoholiongelma, hänellä on mittava rikosrekisteri sekä hänen elämänhallinnassaan on suuria vaikeuksia. Siitä huolimatta sosiaaliviranomaiset ja oikeuslaitos ovat sitä mieltä, että lapsen pitää tavata isäänsä. Ja tottakai yhteishuoltajuus pysyy voimassa.

Mietityttää, kuinka monta traagista tapausta vielä pitää tapahtua ennenkuin tartutaan oikeasti toimeen. Aina se biologinen vanhempi ei ole hyvä vanhempi. Suurin ongelmakohta lasten oikeuksien kannalta on se, että vanhemmilla on aina suurempi oikeus lapsiinsa, kuin lapsilla turvallisiin vanhempiin. Aikuisen oikeus pitää kiinni lapsestaan on niin suuri, että se jyrää lapsen hyvinvoinnin ja valitettavasti joskus jopa hengen yli.

Olen tämän viikon ajan yrittänyt tyhjentää päätäni kaikista huonoista, negatiivisista asioista. Tällä hetkellä voin paremmin, jos en mieti niitä kaikkia vastoinkäymisiä, niitä kaikkia loukkauksia ja vaikeuksia, joita olen kohdannut elämässäni.
Yksi suurimmista ja vaikeimmista asioista on ollut tuo epäreiluus huoltajuuskiistassa.Tämä asia on kuitenkin sellainen, joka nostaa aika ajoin päätään. Koen, että minun on jossain vaiheessa käytävä se läpi ihan pohjamutia myöten, että se jättäisi minut rauhaan. Tiedän, että myös lapseni on käytävä läpi kaikki ne traumaattiset asiat, jotta hän pystyisi kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi.

 Tuo prosessi ei juuri nyt ole ajankohtainen, ja se pelottaa meitä kaikkia. Pelottaa, mitä sieltä mudista nousee. Onko minun kohdattava pahimmat painajaiseni. Onko mahdollista antaa anteeksi ja unohtaa? Vielä en ole valmis, mutta uskon, että myös se päivä on tulossa.