Suhteellista

Ihmisen mieli on kummallinen. Aina löytyy syy olla tyytymätön. Näin talvella se näkyy päivittäin eri keskusteluissa, lunta ei ole tai sitä on ihan liikaa. Liukkaalla kelillä teitä ei hiekoiteta tarpeeksi nopeasti, samoin auraajat ovat liian tehottomia.
 Onko ihmismieli rakennettu niin, että olemme tyytyväisiä vasta kun löydämme syyllisen tyytymättömyyteemme? Miksi emme osaa kääntää ajatustamme siihen, mikä on hyvin? Onhan se kiva, että teitä sentään aurataan ja hiekoitetaan. Vaihtoehtohan olisi ajella umpihangessa. Tai vaihtoehto olisi olla ajamatta ollenkaan. Meillä on kuitenkin toimiva tieverkosto ja autokantakin on ihan hyvä ja se alkaa pikkuhiljaa nuorentua, niin että päästöjä saadaan kuriin. Julkinen liikennekin toimii suhteellisen hyvin. Moni asia on hyvin, kun vaan osaa katsoa asioita oikeasta näkökulmasta.

Itse voin sanoa olevani todella onnellinen ja kiitollinen elämästäni. Elämästä, joka on tuonut monenlaista taakkaa ja vastoinkäymistä tielleni. Moni on ihmetellyt, miten olen jaksanut kantaa tuon kaiken. Joskus olen sitä asiaa pysähtynyt miettimään. Vastausta en siihen löydä, ehkä kyse on jonkinlaisesta selviytymisestä. Pahoissa paikoissa on vain mentävä askel kerrallaan. Näin olen neuvonut lapsianikin tekemään.

Olen kuullut monen muunkin vakavasti sairaan kertovan olevansa kiitollisia elämästään, samoin vakavasti sairaiden lasten vanhemmat ovat kiitollisia siitä, että tuo lapsi on osa heidän elämäänsä. Ehkä juuri tuo kiitollisuus sekoitettuna raakoihin realiteetteihin on se voima, joka kantaa eteenpäin. On vain mentävä eteenpäin, askel ja hetki kerrallaan. Joskus on uskallettava ottaa isompia loikkia, vaikka kuinka pelottaisi. Joskus riittää ihan hiiren askeleet. Tärkeintä on eteenpäinmeno. Katse on pidettävä tulevaisuudessa. On uskottava siihen. On osattava aina katsoa niitä asioita, jotka ovat hyvin.
Ja aina löytyy niitä tien hiekoittajia ja lumiauroja, jotka hieman helpottavat tietämme. Ja niistä on syytä olla kiitollinen!